8.5.2008....onpa siitä aikaa. Ei voi muuta sanoa, ei voi.

Nyt kaksi ja puoli vuotta myöhemmin on jotenkin rauhoittavaa lukea vanhoja kirjoituksiani ja huomata etten minä olekaan hukannut itseäni näiden vuosien aikana aivan täydellisesti. Välillä tuntuu, ettei siitä vanhasta minästä ole jäljellä juuri mitään. Ne asiat, joita silloin arvosti todella paljon ovat osa jotenkin jääneet, minusta on tullut (muka)kiireinen. Milloin minä muka luin viimeksi kirjan kokonaan loppuun asti? Viime jouluna ehkä. Ei kun itse asiassa kesällä kun olin kotona. Siellä on järkevämmät kirjastot. Joensuun kirjastot ovat outoja.

Joensuu. Niin, minä olen paperilla ollut kohta puolitoista vuotta joensuulainen. Hullua, sanoisi joku ja siltähän se tuntui viime syksynä, kun tänne muutti ihan yksin. Pimeään Karjalaan keskelle ei mitään? Toisaalta olen kuitenkin kotiutunut hyvin. Opiskeluporukka, oma vuosikurssi ja muut uudet tutut ovat tehneet kaupungista myös minulle oman. Ei niin oman kuin Helsinki, mutta tykkään tästä. Vanhoja ystäviä näkee vain turhan harvoin. Matka Joensuusta Helsinkiin on junasta riippuen sen noin viitisen tuntia ja viikonlopuksi lähteminen tuntuu välillä niin turhalta. Lisäksi kun kalenteri on tänä syksynä ja varsinkin tämän periodin täynnä kursseja, niin vapaa-aika on suurin piirtein tuntematon käsite. Kymmenen tunnin päivät opiskelun parissa ovat ihan normaaleja. Ei ihme ettei minulla tunnu olevan elämää.

[Eräänä päivänä istuttiin H:n kanssa yliopistolla seitsemän aikaan illalla, kun allekirjoittanut keksii kysäistä että missä kaikki muut. Siihenpä toinen, että niillä on varmaan elämä.]

Ajoittain olen hyvinkin onnellinen, mutta toisaalta erittäin yksinäinen. Varsinkin iltaisin, ennen nukkumaan menoa. Asuminen kaukana kampukselta eristää ja harvemmin jaksaa enää lähteä illalla takaisin kaupunkiin kun on kerran päässyt kämpille. Pieni muotoista laiskuutta havaittavissa ehkä, mutta kun pyörä on järkevin kulkupeli näillämain niin en usko sen olevan täysin oikeuttamatonta. Olen kuitenkin oppinut nauttimaan niistä hyvistä hetkistä täysillä, luonut muistikuvia ja rakastan niistä jokaista.

Saatan olla sitoutumiskammoinen. Saatan myös kuolla nuorena, koska elämänviivani vasemmassa kädessäni on varsin lyhyt. Olen kaatanut puita ja torkkunut mättäällä. Olen saunonut koko yön ja nukkunut sen jälkeen lattialla, koska se vain tuntui porukalla hyvältä idealta (vaikka oma huone oli viiden metrin päässä). En tarkalleen muista mitä tapahtui viime uutena vuotena, mutta en myöskään ole varma mistä se johtuu. Alkavasta nuoruusiän dementiasta ehkä.

Lähinnä tällä hetkellä kai ahdistaa se vastuullinen puoleni. Tiedän mikä on oikein, mutta haluaisin että säännöt olisivat erilaiset minun kohdallani. Ja toisaalta en edes tiedä olisiko se nyt niin väärin. Enkä haluaisi aiheuttaa haloota, mutta haluaisin oikeasti kuitenkin olla epäkorrekti. Enkä ole vielä ihan varma annanko itsellei periksi. Koska onnellisuus on ihanaa ja aika ajoin haluaisin vain unohtaa pääni ja tehdä niin kuin haluan. Välillä niiden onnellisten hetkien muistot, jotka saavat hymyilemään typerästi, ovat hieman haalemapia.

Ensi viikolla saan onneksi terapiaa Helsingistä, joka toivottavasti tuo mukanaan prinsessamakaroonia, koska palan halusta nähdä millaista se on!