Joskus sitä todella ihmettelee kuinka ihanan erilaisia me ihmiset olemme. Ja minä olen miettinyt sitä useampaakin otteeseen tässä viime aikoina.

Olen kohta ollut ensimmäisessa virallisessa työpaikassani viikon. Itse työhaastattelun tunnuin munaavan omasta mielestäni täydellisesti, mutta ei sillä ollut vaikutusta. Ei edes siihen, että paikalle voi ilmestyä melkein milloin huvittaa ja myyjätär näyttää silti iloiselta nähdessään minut. Tai ehkä se vain kuuluu ammattiin...
Muutamia tuttujakin on näkynyt, kun olen Mannerheimintiellä jaellut ohikulkijoille fleijereita (flyjeri/flaijeri/fleijeri...ihan sama minulle). Näpithän siinä jäätyy ja lumen sekaista räntää tupruttaa taivaalta joka toinen päivä, mutta minä hymyilen.
On ollut hauskaa huomata miten erilaisesti ihmiset suhtautuvat "mainosten" (niin, siis ovathan ne periaatteessa...) jakajaan. Toisten silmistä huomaa kuinka he haluavat saada omansa jo matkan päästä, toiset taas painavat päänsä, piiloutuvat sateenvarjon alle ja kävelevät mahdollisimman nopeasti ohi. Parina ensimmäisenä päivänä olin varma, että jotkut kaivavat matkapuhelimen taskustaan ja pistävät sen korvalleen heti kun näkevät minut säästyäkseen samasta yhtä ihastuttavan keltaista flaijeriani. Enkä tosin ole vieläkään hyljännyt tätä teoriaa. Yllättävn paljon Helsingin keskustassa myös liikkuu turisteja. Olen onnistunut tuputtamaan ainakin kolmelle turistille päivässä suomenkileistä tekstiä täynnä olevan lappusen. Moni on myös tullut kysymään englanniksi neuvoa johonkin ja toivon, että olen osannut neuvoa heidät oikeaan suuntaan.

Se on yllättävän motivoivaa, kun ohikulkija ottaa yhden keltaisen läpyskän. Siitä tulee kiero onnistumisen tunnne ja alkaa ajatella, että "hei, minähän olen hyvä tässä". Tosin taas jos ei pitkään aikaan saa yhtään lappusta menemään, alkaa helposti kyllästyä koko touhuun ja sitä keskittyy enemmän niihin kohmeessa oleviin sormiin ja varpaisiin.

Monet ovat tämän viikon aikana jääneet juttelemaan kanssani. Tänäänkin eräs tyyppi tuli ja kysyi, että saako hän yhden lapun ja minä olin että totta kai. Eikä tämä nyt veilä niin tavatonta ole, mutta kun hän jatkoi, että saako hän halata minua niin siinä sitä oltiin halailemassa ventovierasta keskellä Helsinkiä. EI tuo tyyppi ollut pervo eikä mitään. Ihan mukavan oloinen nuori mies.
Toinen outo ilmestys on tämän viikon kuluessa ollut hieman oikeaa jalkaan arasteleva jurottava mieshenkilö, jonka nään joka päivä vähintään kaksi kertaa. Hän tuntuu kiertävän jonkilaista lenkkiä päätyen aina välillä sille kohtaa Mannerheimintietä, jossa minulla on asema. Aina välillä hän kyselee ohikulkijoilta jotain, mutta ei kuitenkaan tunnu saavan tyydyttävää vastausta. Samaisella mieshenkilöllä tuntuu olevan samanlainen ongelma (tai ei nyt ehkä ongelma) kielensä kanssa kuin neljännessä Potterissa  Vauhkomieleksi naamioituneella Bartimus Kyyry juniorilla (katsokaa elokuvasta järvihaasteen jälkeinen osio).
Kolmanneksi voisin nimetä pienen mummelin, jolla on mustat nilkurit ja joka jakelee ihmisille taiteltuja A4:sia papattaen narisevalla äänellä Kristuksesta ja pelastuksesta. Hän ilmesti eilen minun paikalleni (tai siis siihen lähelle ja eihän se nyt minun paikkani sillälailla ole, ei siinä lue mitään, mutta en minäkään mene demarien vaalikojun luokse jakelemaan...se on tungettelevaa ja epäsopivaa) ja tänäänkin näin hänet iltapäivän räntäsateessa. No hard feelings...

Tänään englannin tunti oli niin angsti, ei huvittanut ollenkaan. Eikä siinä auttanut ollenkaan halu mennä piirtämään punakynällä opettajan naamaan. Sanakokeesta 8½, olen tyyttyväinen. Kännykkä hukkui yläasteen tyttöjen pukuhuoneen lattialle, josta tuli todettua etteivät siivoojat käy siellä kovin usein, vanha opettaja luuli, että oli menossa vanhojen tansseihin ja minulta hajosi puuteri rasia. Ei niin hyvä päivä, mutta halaukset piristävät.

Että tälläinen viikko minulla.