Olen tänään iltapäivän aikana tehnyt paljon pieniä hommia, valmistautunut talon tyhjilleen jättöön. Lauantaina vielä luulin, etä minuun jossain vaiheessa iskisi tyhjä talo- syndrooma enkä haluaisi olla yksin kotona. Olen kuitenkin nautinut niistä hetkistä, kun olen saanut kävellä talon hämärissä huoneissa ja tehdä mitä haluan, kun kukaan ei käytännössä ole ollut katsomassa perääni. Ehkä pitemmän päälle näin isossa talossa yksin asuminen ei olisi niin mukavaa, mutta toisaalta en minä mihinkään ahtaaseen kerrostalo yksiöön haluaisi ahtautua. Haluan käytäviä, halleja ja suuret portaat, joissa vaellella yksinäisinä iltapäivinä tuntien itsensä kuitenkin onnelliseksi. Minusta ei juuri nyt saa pessimistiä tekemälläkään.

Miksi se on niin vaikeaa sanoa toiselle, että oikeasti välittää ja ettei pitkä aika puhumatta tunnu ollenkaan kivalta? Koska vaikka sen saattaisi olettaa olevan itsestäänselvyys joidenkin kohdalla, ei sitä varmasti tiedä lopulta kuitenkaan.
Tälläisissä tilanteissa huomaa, kuinka sitä oikeasti välittää joistain ihmisistä. Ei sitä kaikkia voi aina rakastaa eikä heistä tarvitse edes pitää, mutta vaikka joskus saattaisi sanoa pärjäävänsä varsin hyvin ilman yhtään ystävää hetken kuluttua viimeistään tietää olevansa väärässä.

Nightwishiä ja Disco Ensebleä samalla kun vaivun taas musitelemaan ysin lerikoulua ja pitkiä halauksia.
Lentoliput sähköpostissa.