Vanha kisamusa kuulostaa ihanan kotoisalta ja ikkunasta viimeisiä oranssinpunertavia säteitään heittävä aurinko näkyy enää vain pienenä kajastuksena taivaanrannassa. Aamulla oli liian, ja samalla ihanan, pimeää, kun kahdeksaksi raahauduin kouluun kiitäen siitä, että asun nopean kävelymatkan päässä.
Puhuin liian nopeasti...
Ruokajonossa tuli mietittyä mikseivät ne voi tehdä jotai syötävää ruokaa. Epämääräinen spagetti-mikälie-kanapasta ei ollut hyvää. Ja aamiainen on päivän tärkein ateria...

Tällä hetkellä tuntuu, että olisin missä muualla tahansa kuin juuri tässä ja en kuitenkaan olisi. Jotenkin niin tyystin kaksijakoinen tilanne ja silti olo on niin kuin nuupahtanut viherkasvi! Ei tosin teitoa siitä olenko saanut liikaa vai liian vähän vettä.