Minä kerrassaan ihnoan sitä, kun oma kone on rikki. Siitä ei vain ole siklloin mitää hyötyä ja minä joudun jumittamaan kirjastossa tunti kaupalla, kun en ole muutenkaan käynyt tarkistamassa yhtään mitään yhtään missään piitkään aikaan. Eikä kirjastossa jumittaminen oikein kuullosta hyvältä tässä tilanteessa, kun pikkuveli on onnistunut hukkaamaan kirjastokorttini eikä tunnu löytävän sitä mistään. Miksei se käyttänyt omaaa kortttiaan?? Tai paremminkin miksi - MIKSI - minä ylipäänsä annoin sille oman korttini? minä en vain ymmärrä itseäni aina välillä.

Viime perjantaina - josta nyt on kulunut jo jokin aikaa, mutta eihän se tarkoita mitään minun erittäin kronologisesa elämässäni - tuli töppäiltyä ja pahasti, mutta saan syyttää siitä vian itseäni. Tai ehkä vähän äitiä, joka syöttää päähäni tyhmiä ideoita. Mutta jotain hyötyä siitä perjantaista kuitenkin oli. Totesin, että vaikka joskus tuntuu siltä ettei järkevä seura kiinnosta, niin siloin kannattaa mieluummin jumittaa itsensä kirjan tai tv:n ääreen kuin tehdä mitään tyhmää eli toisin sanoen mieluummin järkevää kuin järjetöntä seuraa minulle (ja tämä on kuitenkin täysin omassa harkinnassani) JA että olen menettänyt otteeni ensimmäisestä pikkuveljestäni täydellisesti etten viitsi edes enää yrittää käännyttää häntä pois pahasta JA että...no minä unohdin sen jo. Mennyt on kuitenkin mennyttä, sen minä nyt tiedän.

Kello tikittää vaarallisesti kohti seitsemää ja silloin minä joudun  jättämään tämän ah-niin-ihanan tietokoneen, kun se kuitenkin heittää minut ulos...

Mihinkään ei nykyään enää voi luottaa. Tai ei ainakaan ennen niin mukaviin kirjoihin. Ne ovat kääntynet minua vastaan ja patistavat lukemaan jotain joka ei kerrassaa voisi vähempää kinnostaa. Tämä johtaa lyhet juurensa siihen, kun minä tänään asetuin mukavasti sängylleni lukemaan Debi gliorin Magiaa Meri tumma -kirjaa (jonka nimeä minä en vain ymmärrä) muuteman aukeaman päästä tämä kirja kääntyy minua vastaa. Kirjan sivulla komeili oikein näpsäkästi Dostojevski Rikos ja Rangaistus. Mutta kun se ei kiinnosta! Vaikka kirjastonhoitaja olisikin minusta oikein ylpeä, jos(ja kun!!) saisin luettua tuon äidinkielen kurssin kirjaksi valitun teoksen. Minä en vain ymmärrä venäläisiä klassikoita...

Sonata Arcticaa, Take that:ia, The Fray:ta...tyttö lähtee luultavasti Pariisiin...