Minä suorastaan inhoan näitä hetkiä, kun käyn taistelua itseäni vastaan. Tehdäkkä vai eikö tehdä? Sanoakko vai eikö sanoa? Niin perjaatteessa turhia ja liikaa aikaa vieviä, mutta siltikään minä en osaa päättää asioita yksikertaisesti. Monia asioita jääkin tekemättä sen vuoksi, että mietin liian kauan tai joskus ei vain yksinkertaisesti jaksa. Julmaa. Ja niissä sanomisista...olen nähtävästi luonut itselleni jonkinlaisen etiketin, joka toisn on aivan minua, mutta se joskus vain estää minua sanomasta asioita joita ehkä haluaisin sanoa. Toisaalta hyvä niin, en ainakaan sano kaikkea mitä sylki suuhun tuo. Kuitenkin tuo 'etiketti' on kytköksissä ylpeyteen, josta minun on vaikea tietyissä asioissa päästää irti. Mutkikasta. Joitain asioita, jotka voisin siis etiketin puolesta sanoa, jäävät kiinni ylpeyteeni. Niin ärsyttävää, mutta silti osa minua.

Torstaina minä löysin itseni jotain kautta Hopeanuolen epävirallisille suomenkielisille sivuille. Olen nähnyt sarjan kokonaisuudessaan kaksi kertaa (ensimmäisen kerran alle kouluikäisenä ja toisen kerran kaiketi viime vuonna) ja vaikka en mangaa ole seurannut/lukenut niin Hopeanuolessa on minun mielestäni sitä jotain. En kylläkään itse asiassa ole koskaan erityisemmin ajatellut sitä mangana enkä ole leikkaamattomia versioita nähnyt, mutta ovat ne leikatutkin hyviä vaikka ehkä hieman tönkköjä. Tarina on minun mielestäni hieno.
Niitä sivuja selaillessani tuli mieleen erilaisia muistikuvia ja minun oli pakko löytää itselleni jostain tunnari ja siinä sivussa tuli musiikki kohtauksesta, jossa Riki tippuu kuiluun. Ja jotenkin juuri viimeisempi on haikeana kappaleena ollut juuri tälle Pyhäinpäivälle sopivaa kuunneltavaa. Kumpikin kappale on kuunneltu läpi ties kuinka moneen kertaan.

En kerinnyt hautausmaalle oksien katkomiselta, mutta muistan kyllä.