Mummokeinuparatiisi, tähdet...niitä moni tajua. Ehkä vain minä ja pari muuta, mutta ne ovat jo menettäneet hohtonsa. Unohtuneet ullakon perälle ja pölyttyneet. Kukaan ei enää naura niille tai etsi niitä. Ja kuka nauraisi, tai edes hymyilisi, kun ei ole ketään jonka kanssa jakaa niitä. Ei ole mitään ideaa kilpailla, kun ei ole vastusta. Monat asiat unohtuvat, kukaan ei kaipaa niitä ja ne pölyttyvät, haalenevat. Onko mitään pysyvää? Muistaako joku kenen kanssa tanssi ensimmäisen wienervalssinsa Itsenäisyyspäivänjuhlassa neljännellä? Se on varmasti jotain sellaista, jonka joko muistaa tai sitten on jo unohtanut. Minä muistan. Muistan erityisen hyvin ne jännityksen aiheuttamat hikiset kädet olivatko ne sitten minun tai hänen. Neljännen jälkeen en uhrannut tyypille kovinkaan montaa ajatusta, mutta nyt voin lukea hänet ystääpiiriini tai no juos en ihan siihen niin kyllä me kavereita olemme. Tuskin hän kuitenkaan muistaa tanssineensa juuri minun kanssa ollessaan 10-vuotiaana Itsenäisyyspäivänjuhlissa Finlandia-talolla. En ole koskaan kysynyt, mutta epäilen vahvasti että muistaisi. Eivät pojat varmastikkaan mieti tälläisiä asioita vaan antavat niiden unohtua haalistua ja pölyttyä pois.
Maailma murenee ilman muistoja; antakaa minun pitää omani.