Miten pöydistä voi nousta niin suuri häly, että kaksi kolmasosaa perheestä pahoittaa mielensä niiden vuoksi, minä kyynelehdin kaksi kertaa (tosin en yksin pöytien takia, vaan myös auttamattoman koestressin) ja koko viikonloppu menee pohtiessa onko tuoleille hyvä istua vai ei? Uskomatonta, kun sitä ajattelee näin kokonaisuudessaan, mutta...se on meidän perhe (ja kaksi pöytää keitiössä).

Miten joku pöydän vaihtuminen voi olla niin vaikeaa? Joo, onhan sen ääressä istunut koko pienen ikänsä, tuolien pehmusteet ovat ihan rikki, mutta nehän voi korjata. EI lukioon siirtyminen ollut vaikeaa, miksi sitten pyödän vaihtuminen? Ja nähtävästi se ei sitten kuitenkaan vaihdu. Tai vaihtuu. En minä tiedä.
Miten jotkut paljon pienemmiltä tuntuvat muutokset ovat sitten kuitenkin niin suuria? Joitain perjaatteessa tietää odottaa ja toiset tulevat yllättäen. Ehkä se yllättäen tuleminen tekee asioista vaikeita sulattaa, minä ainakin luulen tavitsemani aikaa asioiden käsittelyyn. Jos joku olisi tullut kertomaan minulle vasta yläasteen viimeisellä, että minä olen menossa lukioon, enkä olisi sitä ennen tiennyt mikä sellainen lukio edes on, olisi siinäkin varmaan ollut sulattelemsita. Joku, tässä tapauksessa mielestäni hyvin viisas ihminen, sanoi joskus ettei kasvavan nuoren elämässä saisi olla suuria muutoksia, koska nuori itse muuttuu ja on haavoittuvainen. Mutta mikä sitten luokitellaan suureksi muutokseksi? Vaikiaa.

Kuuluuko ripsivärin valua itkiessä vai ei? Käyttääkkö vedenpitävää vai ei?

~*~

Naputtelen pöytää ja mietin pitäisikö mennä lukemaan englantia. Toisaalta olen sitä mieltä, ettei kieliä voi lukea vaan niitä pitää osata. Tai siis niitä ei voi lukea/opiskella samalla tavalla kun vaikka historiaa tai biologiaa. Sanoja voi harjoitella ja lukea ties kuinka paljon, mutta en usko että joku voisi osata jokaikisen sanan. Kielioppi taas on kielioppia: pitää kulkea säännön mukaan ja opetella poikkeukset. Ehkä kieliä voikin opiskella, mutta niitä pitää myös ymmärtää. Voidaan jankuttaa, että "hauki on kala, hauki on kala", mutta mitä hyötyä siitä on, jos ei tiedä mikä on kala?
Luulen, että hermoilin eilen hieman turhaan tämän päivän hissan koetta. Tärkeintä on päästä läpi. Sama taktiikka kuin viime koeviikollakin niin enköhän minä selviä.

Niska jumittaa enkä voi nojata taakse päin ellen halua auringon häikäisevän silmiä. Minulla hartiat ovat varmaan ikijumissa. Eivät ne yleensä ole kiepeät, mutta aina hieromisen jälkeen sen huomaa. En edes ajattele jännittäväni hartioitani paljon, mutta nähtäväsi asia on toisin.

Tekee mieli piiloutua musta-valkoiseen arabihuivin syövereihin ja kätkeä mp3:n kuulokkeet näkyviltä vaikkei kukaan ole näkemässä. Minä vain en satu tekemään niin kovin usein ja se kuulostaa ehdottoman houkuttelevalta.