Joskus tulee sellaisia hetkiä, jolloin toivoisi, että voisi elää jonkun toisen elämää tai elää omasta elämästää jonkun asian/kohdan aina uudestaan ja uudestaa. Tuntuu kuin oma elämä ei olisi riitävästi; vain tylsiä ajanjaksoja; päivästä päivään, vuodesta vuoteen ja kevätkin tulee aina samanlaisena takaisin. Haluaisi jotain muuta, olla joku muu, jonka elämä tuntuu niin paljon kiinnostavammalta. Mutta miksi?
Miksi me ylipäänsä olemme täällä? Tulemme tähän maailmaan tuottaen mitä luultavimmin äidilleme paljon tuskaa, kasvamme isoiksi (vaikka joskus tuntuu ettei millään haluaisi...) ja menemme töihin. Käymme töisä lähes joka ikisenä päivänä vuodessa ja minkä vuoksi? En minä vain tiedä. Näämme aina uuden kevään tulevan eikä sen ihanuus jaksa enää herättää meitä iloitsemaan tai ihmettelemään miksi näin oikeasti tapahtuu. Sitten, kun meidät on kulutettu loppuun pääsemme eläkkeelle ja olemme siinä vaiheessa jo niin vanhoja ja väsyneitä ettemme jaksa tehdä enää samanlaisia asioita, joita olisimme nuorina halunneet. Meistä tulee tylsiä ja urautuneita!
Mutta kun minä en halua!! Minä en halua olla tylsä. Tai urautunut. Tai mitään muutakaann joka määrittelisi minut pysymään paikoillani. Haluan nähdä ja kokea erilaisia asioita. Oppia uutta ja matkustaa. Mutta mitä tähän kaikkeen tarvitaan? Rahaa, viimekädessä kaikki on kiinni rahasta. Ja siihen, että saa rahaa, pitää tehdä töitä. Joten milloin minä kerkeän toteuttaa suunnitelmiani, kun pitää ansaita ensin tarpeeksi rahaa siihen? PItäisi voittaa lotossa...
Toisaalta minä tiedän, että ainakin lähes kaikki unelmani ovat kovan työn takana ja läheskään kaikki, jos yksikään, niistä ei tulee toteutumaan.

Mitä elämä olisi kuitenkaan ilman haaveilua? Joskus minä suorastaan elän haaveideni varassa. Etenkin silloin, kun kaikki tuntuvat kaatuvan päälle ja murskaavan minut alleen, kun elämä on suorastaan vaan niin täynnä kaikkea paskaa ettei sitä halua nähdä tai kun haluan uskoa, että kaikki on hyvin eikä ympärilläni riehuva maailma olisikaan niin myskyisä kuin miltä se näyttää.
Haaveet pelastavat ihmisen itseltään ja siltä julmalta maailmalta, joka odottaa varomattomia heti kun siihen uskaltaa sukeltaa.