Pitäisi tehdä sitä, pitäisi tehdä tätä. Joulun jälkeinen lumetonaika ei millään saa minussa aikaan minkäänlaista innostusta tarttua niihin muutamiin kouluprojekteihin, jotka odottavat valmistumistaan ensi viikoksi. Huomenna-ideologia on pinttynyt päähäni eikä lähde sieltä vaikka kuinka yritän. En vain osaa innostua oikein mistään. Tarttua toimeen. Eikä kertynyt univelka varmastikkaa edesauta asiaa tai sitten mustelmat oikeassa ja vasemmassa kyljessä uuden vuoden kaatumisten ja eilisen rappusten jyystämisen jälken. Olin takuulla ensimmäinen, joka onnistui kaatumaan uutena vuotena. Tai no en ehkä ensimmäinen, mutta kymmemnen joukossa ainakin, jos ajatellaan Suomen mittakaavassa. Periaatteessa kuitenkin odotan jo seuraavaa uutta vuotta, mutta toisaalta silloin on jo vuodaen vanhempi eikä vanheneminen juuri kiinnosta sekään. Muuteman vuoden kuluttua sitä pitäisi jo olla vastuullinen ja suoraselkäinen nuori nainen, jolla on asiat halussa (ei mitenkään monimielisesti sitten). Käytännössä omillaan. Ainakin melkein.

Piirtelen paperille ympyröitä ja mietin. Jotain pitäisi tehdä, soitaa ystävälle tai jotain. Tai siis kyllä minä kohta...En ihan vielä. Toisaalta voisin kyllä mennä vain kotiinkin lukemaan, mutta kun sitä on evakossa krijastossa niin kyseinen asia tuntuu jotenkin epäloogiselta. Itse asiassa odotan, että kaveri soittaisi ja krtoisi päässeensä saksalaisvelvollisuuksiltaan, jotta  voisimme aloittaa psykan tutkimussuunnitelman teon, jonka aihetta meillä ei edes ole. Jotain unista ajatuksena oli väsätä, mutta mitä siitäkin nyt saa. Tai saahan siitä. Keksisi nyt vain sen aiheen, kyllä sen suunnitelman teko aiheen keksimisen jälkeen on piece of cake.

Mp3 reistailee sen joutuessa painalluksiin pöydänkulmaa vasten ja joudun käynnistämään sen uudelleen. Mutta mitäs tässä, elämä jatkuu (tosin tuo pitäisi sanoa masentuneena ja silloin ku tuntuu, että maailmassa ei ole mitään hyvää, mutta olkoon. Niihan se kuitenkin tekee joka tapauksessa.).

I like geeing a mess. It's who I am.
~Ally McBeal