Iltapäivällä kaikki oli vielä hienosti. Tai ainakin hyvin. Mutta siitä lähtien päivä on ollut jonkinlaista alamäkeä. Tai ei ainakaan voittoisaa juhlakulkuetta. Jotain siltä väliltä.
Epämääräinen nuorten messun suunnitellu, jossa T ei kestä ja huutaa tyynyyn eivätkä aivot toimi. Bussilla keskustaan, osta matematiikan kirja ja kiirehdi Omapojaan.
Eikä se näytelmä ollut edes erityisen hyvä! Tosin kun alusta oli selvinnyt, kaikki ailkoi näyttää hieman selkeämmältä. Vierestäni lähti puoliajalla vanhempi pariskunta, enkä voi syyttää heitä.

Elävässä teatterissa on jotain joka ahdistaa minua. Ainakin tällä kertaa. Liekö se se, että näyttelijät ovat liian lähellä; lava ja tapahtumat ovat vain lyhyen matkan päästä vai valojen aiheuttama silmien kipeytyminen, jota oikeasti voi tapahtua vain katsottaessa televisiota liian läheltä.

Mutta kuinka kieltäytyä nätisti? Ollako ilkeä/kiero vai vielä ilkämpi/kierompi? Tälläistä minä saan miettiä tänä iltana. Mieleen tulee vain läjä kysymyksiä vailla vastauksia. Ja mitä jos toinen tietää riksit, enhän minä silloin ole "vastuussa", enhän?

Äiti mneee viereisessä huoneessa nukkumaan, minunkin pitäisi. En vain pysty

Minä en ole kiinnostunut. Toinen on. Ja elämä on julmaa.

Toisaalta kutkutaa tietää, mitä tapahtuisi. Saisiko sitä suuren (tai no ei välitetä siitä koosta) kukkapuskan ovelleen joku päivä. Nolostuisiko sitä, jos toinen ilmestyisi jonain iltapäivänä yllättäen oven taakse ja koko perhe sulkisi oviaukon kiinnostuneena tietää mitä esikoisen seuraelämään kuuluu? Vai ottaako uutena kokemuksena; yksi (tai useampi) uusi kokemus vain vahvistaa, tekee itsestä varmemman.. Ja minkäs minä sille voin, kuka minua voi syyttää....mitäs olet sinä?

~*~
Musiikki. Kiitoksia sille, joka sen keksi!!