Oikeaa elämää on niin helppo paeta. Avata pöydällä lojuva kirja, lukea, kuunnella musiikkia, unohtaa. Mutta joskus elämä iskee takaisin. Kuin se haluaisi muistuttaa olemassa olostaan. Kerran, kun onkin avaamassa sitä kirjaa uppoutuakseen taas jonkun muun elämään, sisältä päin iskee tunne, joka kieltää oman elämän unohtamisen. Silloin ei edes pysty lukemaan muiden oikeiden ihmisten elämästä. On hetken aikaa turta. Kuitenkin juuri sen hetken jälkeen tulee pakonomainen halu tehdä jotain. Pukea päälle  ja lähteä ulos heittelemään lehtiä. Kävelemään syksyisessä metsässä, luistaa niistä asioista, jotka pitäisi tehdä. Elää ja unohtaa velvollisuudet hetkeksi. Jättää kuluttavat rutiinit taakse ja antaa tunteen viedä. Tehdä mitä huvittaa.

Ensimmäinen päivä ensimmäisellä koeviikolla ja minulla on vapaata. Voisi tehdä mitä vain, mutta mielessä on koko ajan tieto siitä, että pitäisi lukea matematiikkaa. En ole koskaan ollut hyvä siinä, ei matematiikkaa voi lukea se pitää vain osata, enkä varmaan koskaan tule olemaankaan. Silti. Vaikka Maolista onkin apua, kyllä minun silti pitäisi jotain osata. Läpi on päästävä. Ja vieläpä mahdollisesti suhteellisen hyvillä numeroilla.
Ehkä minä olen liian ankara itselleni, mutta olen ollut sitä varmasti sitten aina. Ja kokeiden alla minulle iskee tunnetusti paniikki ja teen mitä oudoinpia asioita osatakseni tarvittavat asiat. Lunttaamaan minusta ei kyllä ole. Tai on, mutta moraalini ei anna minun tehdä sitä. Ja matematiikka on aina ollut minulle jotenkin "pyhä" aine, siinä lunttaaminen olisi erittäin rikollista eikä siitä kuitenkaan olisi mitään hyötyä. Ja vaikka olisikin, en minä osaisi tehdä sitä. Pakko vain yrittää niin hyvin kuin pystyy ja katsoa mieluummin kuin katua.