300 sivua 6 tuntia, olenko minä hullu? En omasta mielestäni, mutta kaveri mesessä totesi äsken niin.
Keskiviikot alkavat nähtävästi muodostua minulle virallisiksi kirjasto-päiviksi, ainakin joka toinen viikko. Tänäänkin minä vietin kirjastossa kaksi tuntia lukien. Kokonaisuudessaan sieltä kuitenkin tarttui tällä kertaa mukaan Douglas Adamsin Maailmanlopun ravintola, Diana Wynne Jonesin Merlini - salaliitto ja Margaret Weisin Meripihkaa ja tuhkaa. Useammankin olisin mielelläni ottanut, mutta pitäähän sitä jossain vaiheessa rajoittaakkin.

Adamsin ehdin jo lukeakkin kokonaan, ja itse asiassa pidin. Samanlainen hervoton kokonaisuus, jossa ollaan koko ajan menossa ja selittämässä jotain. Ja kuitenkin vastaus maailmankaikkeuden perimmäiseen kysymykseen on 42. Tosin nyt hahmot saivat mielestäni lisää syvyyttä; en aikaisemmin esimerkiksi ymmärtänyt ollenkaan Zaphod Beeblebroxia, mutta nyt itse asiassa ymmärsin, että Zaphodilla on kaksi päätä.
Meripihkaa ja tuhkaa taas on jatkoa Dragonlance:n Sielujen sota - trilogialle, jonka minä kaikista kiireistäni huolimatta viime kesänä kahlasin läpi. Uskomatonta mitä sitä kaikkea ehtiikään vaikka kuvitteli ettei ehtinyt mitään.

Joku voisi sanoa minun olevan "tusinafantasian" suurkuluttaja, kun kerran luen Perillisen ja Dragonlancen kaltaisia yhteneviä piirteitä omaavian fantasiakirjoja, mutta minusta koko käsite "tusinafantasia" on tyhmä.Tai siis kaikki ne ovat hyviä kirjoja, enkä minä ainakaan jaksa välittää vaikka joka ikisessä fantasiakirjassa olisi lohikäärmeitä ja haltioita. Kirjoja olisi älyttömän hankala kirjoitta, jos ne eivät saisi muistuttaa toisiaan.
Tärkeintä on minusta lukukokemus. Se, että voiko sanoa nauttineensa luetusta tekstistä. Tietysti, joskus törmää kirjoituksiin, joista ei sitten pystykkään nauttimaaan. Sellaisiin, joissa samoja teemoja on yhdistetty tökerösti täysin samalla tavalla kuin jossain toisessa, vanhemassa, tekstissä (yhteenkään mielestäni tälläiseen kirjaan en ole vielä törmännyt ja fanfictionin puolellakin vain kerran). Kyllä se toimii, jos ajatuskin on ollut kirjoittaa kliseinen ja parodinen teksti kyseisestä aiheesta. Silloin kirjoitusta on hauska lukea.
Ja tuskin kustantajat julkaisisivat kirjoja, jotka heidän mielestään olisivatkopioita toisista.

Saatoin kärjistellä koko juttua, mutta älkää ottako tätä henkilökohtaisesti. Kuten sanoin esimerkkejä on minusta erittäin vähän :)