torstai, 4. marraskuu 2010

Allas kann besser werden...aber Ich liebe es jetzt

8.5.2008....onpa siitä aikaa. Ei voi muuta sanoa, ei voi.

Nyt kaksi ja puoli vuotta myöhemmin on jotenkin rauhoittavaa lukea vanhoja kirjoituksiani ja huomata etten minä olekaan hukannut itseäni näiden vuosien aikana aivan täydellisesti. Välillä tuntuu, ettei siitä vanhasta minästä ole jäljellä juuri mitään. Ne asiat, joita silloin arvosti todella paljon ovat osa jotenkin jääneet, minusta on tullut (muka)kiireinen. Milloin minä muka luin viimeksi kirjan kokonaan loppuun asti? Viime jouluna ehkä. Ei kun itse asiassa kesällä kun olin kotona. Siellä on järkevämmät kirjastot. Joensuun kirjastot ovat outoja.

 

Joensuu. Niin, minä olen paperilla ollut kohta puolitoista vuotta joensuulainen. Hullua, sanoisi joku ja siltähän se tuntui viime syksynä, kun tänne muutti ihan yksin. Pimeään Karjalaan keskelle ei mitään? Toisaalta olen kuitenkin kotiutunut hyvin. Opiskeluporukka, oma vuosikurssi ja muut uudet tutut ovat tehneet kaupungista myös minulle oman. Ei niin oman kuin Helsinki, mutta tykkään tästä. Vanhoja ystäviä näkee vain turhan harvoin. Matka Joensuusta Helsinkiin on junasta riippuen sen noin viitisen tuntia ja viikonlopuksi lähteminen tuntuu välillä niin turhalta. Lisäksi kun kalenteri on tänä syksynä ja varsinkin tämän periodin täynnä kursseja, niin vapaa-aika on suurin piirtein tuntematon käsite. Kymmenen tunnin päivät opiskelun parissa ovat ihan normaaleja. Ei ihme ettei minulla tunnu olevan elämää.

[Eräänä päivänä istuttiin H:n kanssa yliopistolla seitsemän aikaan illalla, kun allekirjoittanut keksii kysäistä että missä kaikki muut. Siihenpä toinen, että niillä on varmaan elämä.]

Ajoittain olen hyvinkin onnellinen, mutta toisaalta erittäin yksinäinen. Varsinkin iltaisin, ennen nukkumaan menoa. Asuminen kaukana kampukselta eristää ja harvemmin jaksaa enää lähteä illalla takaisin kaupunkiin kun on kerran päässyt kämpille. Pieni muotoista laiskuutta havaittavissa ehkä, mutta kun pyörä on järkevin kulkupeli näillämain niin en usko sen olevan täysin oikeuttamatonta. Olen kuitenkin oppinut nauttimaan niistä hyvistä hetkistä täysillä, luonut muistikuvia ja rakastan niistä jokaista.

Saatan olla sitoutumiskammoinen. Saatan myös kuolla nuorena, koska elämänviivani vasemmassa kädessäni on varsin lyhyt. Olen kaatanut puita ja torkkunut mättäällä. Olen saunonut koko yön ja nukkunut sen jälkeen lattialla, koska se vain tuntui porukalla hyvältä idealta (vaikka oma huone oli viiden metrin päässä). En tarkalleen muista mitä tapahtui viime uutena vuotena, mutta en myöskään ole varma mistä se johtuu. Alkavasta nuoruusiän dementiasta ehkä.

Lähinnä tällä hetkellä kai ahdistaa se vastuullinen puoleni. Tiedän mikä on oikein, mutta haluaisin että säännöt olisivat erilaiset minun kohdallani. Ja toisaalta en edes tiedä olisiko se nyt niin väärin. Enkä haluaisi aiheuttaa haloota, mutta haluaisin oikeasti kuitenkin olla epäkorrekti. Enkä ole vielä ihan varma annanko itsellei periksi. Koska onnellisuus on ihanaa ja aika ajoin haluaisin vain unohtaa pääni ja tehdä niin kuin haluan. Välillä niiden onnellisten hetkien muistot, jotka saavat hymyilemään typerästi, ovat hieman haalemapia.

 

Ensi viikolla saan onneksi terapiaa Helsingistä, joka toivottavasti tuo mukanaan prinsessamakaroonia, koska palan halusta nähdä millaista se on!

perjantai, 9. toukokuu 2008

world is waiting

Sinä, joka luet tätä, listaa omaan blogiisi 20 asiaa jotka tekevät sinut onnelliseksi/iloiseksi JUURI NYT.

  1. Kevät
  2. Vihreys
  3. Vanhat tutut
  4. Se, kun koti on siisti siivouksen jäljiltä
  5. Huoneeni puhdas ja avoin lattia
  6. Uudet biisit mp:llä
  7. Kesä
  8. Se, että koulu loppuu kolmen viikon päästä
  9. Kuningashillo
  10. Tieto siitä, etten ole ainut joka reputti ekan inssin
  11. Oranssi
  12. Puhtaat lakanat
  13. Viikonloppu
  14. Madonna ft. Justin Timberlake - 4 minutes
  15. Pienet asiat
  16. Hymyileminen
  17. Tämän hetkinen paitani
  18. Vanhat kengät
  19. Timon ja Bumba
  20. KESÄ!
Ja tämä tuli Sharralta: Sinä, joka luet tätä, listaa blogiisi 10 asiaa, joita ihmettelet juuri nyt!
  1. Miski olen kuunnellut saman biisin kymmenen kertaa putkeen?
  2. Miksi inssini ei puhunut mitään?
  3. Mikseivät ajokaistat voi olla leveämpiä?
  4. Miksi eräs henkilö ei ole soittanut?
  5. Miksi itkua on niin vaikea pidetellä?
  6. Kuka oikeasti ajaa niin kuin inssissä pitäisi ajaa?
  7. Selviänkö viikonlopusta?
  8. Miksi jotkut polttavat?
  9. Kuka kumma keksi kaksikaistaisen liikenneympyrän ja miksi?
  10. Kuinka perfektionisti oikeasti olen?
Omani muille: Sinä, joka luet tätä, listaa blogiisi 5 asiaa, jotka haluaisit tehdä juuri nyt.
  1. Kiivetä katolle tutkimaan savupiippua.
  2. Piiloutua hyvän kirjan taakse.
  3. Lähteä purjehtimaan.
  4. Tehdä salaattia.
  5. Soittaa muutemalle ihmiselle.
*********

Pahin perjantai vähään aikaan, mutta pitäähän sitä antaa tunteillensa välillä tilaa vaikka sitten yksin piemässä komerossa. Uusi inssi 22.5. enkä millään jaksaisi...

sunnuntai, 6. huhtikuu 2008

the wind is blowing hard, you see

Lukiossa aikaa on alettu laskea jaksoissa. Viime jaksossa sitä, seuraavassa jotain muuta ja tässä jaksossa... Minun on enää hankalaa sijoittaa asioita kuukausiin ilman, että joudun miettimään mikä jakso oli meneillään. Ei pahalla mutta ei kyllä hyvälläkään. Vaikka pitkin hampain myönnän elämäni keskittyvän aivan liikaa koulun ympärille ja yhtälailla sen luoman todellisuuden unohtamiselle, minä itse asiassa inhoan sitä, kun huomaan ajan valuvan käsistä aivan kuin se olisi vettä. Asiat, jotka pitäisi tehdä - jotka HALUAISIN tehdä - hukkuvat siihen, että minä vain seilaan viikkojen läpi miettimättä sen kummemmin yhtään mitään.

Jaksottaisen ajantajun vierellä kulkee kuitenkin myös viime syksynä-, mennyt kevät- ja viime talvi- ilmaukset. Syksystä tuntuu olevan pitkä aika, mutta silti aika on kulunut nopeasti. Jonnekin ne seitsemän kuukautta ovat kadonneet enkä minä muista muuta kuin hermoilleeni ne lävitse. Ja nauraneeni - se on hyvä muistaa.
Menneestä keväästä ennen viime viikkoja ei voi puhua elämisenä. Minusta vain tuntuu, että kuljin sumussa ja elin vain hetkellisesti. Esimerkiksi muistan selvästi jokaisen TSOSin keikan, Wanhat ja ystävien synttärit. Muulla vain ei tainnut oikein olla merkitystä. En jaksanut välittää ja se on jo oman harkintanikin mukaan huolestuttavaa.

Nyt koeviikon jälkeen ja edessä odottavan uuden jakson alkaessa tuntuu, että kaikki on jotenkin paremmin. Uudet hiukset, monta hoidettua asiaa, vasemmalla läpäisty koeviikko...pohjalta noustessa tätyy todella vaan uskaltaa tehdä jotain mullistavaa, että oikeasti pääsee ylös. Sumu on poissa ja minä itse asiassa luulen tietäväni minne olen suunnistamassa. Enkä minä enää suostu menemään alas pohjalle, missä näkyvyys on erittäin heikko. Olen hyvällä tuulella ja haluan pitääkin asian näin.

Näkyvyyden parantuessa karikot kuitenkin huomaa helpommin. Mutta koska minä kieltäydyn menemästä takaisin pohjalle, minä en suostu näkemään niitä ja luotan siihen että niistä selvitään. Joko ne liukenevat pois tai joku muu ottaa asiakseen kertoa niistä, mutta tällä kertaa minä en aio olla se joka varoittaa vaarasta. Olen liian kiintynyt onnellisuuteen, etten aio päästää siitä irti. Turmiollista tai ei -  ehkä ne aiheuttavat myöhemmin ongelmia, ehkä eivät - saavat minun puolestani ainakin toistaiseksi jäädä huomaamatta.

(En minä tietenkään pidä siitä, että veneen runko vioittuu, mutta jos kukaan muu ei siitä halua kertoa niin en sitten minäkään.)

tiistai, 1. huhtikuu 2008

1.4. - huijaa, jymäytä, vedätä

Minä INHOAN aprilli-päivää! Aina joku osaa jymäyttää minua niin, että otan sen todesta ja menen oikeasti aivan lukkoon. Ja sitten jotkut näistä asioista ovat vuosien myötä kuitenkin olleet tosia. Joskus tuntuu, että olisi vain parempi lukkiutua koko päiväksi sisälle ja katsoa tuttuja elokuvia eikä ollaa missään yhteyksissä ulkomaailmaan. Seuraavana päivänä kävisi läpi sitten kummankin päivän asiat. Ja minkä minä sille voin, että tämä kuulostaa omasta mielestäni toimivammalta idealta kuin olla alttiina valheita lateleville ja silliä ja kuravettä syöttäville ihmisille koko päivän.

Toisaalta aprilli-päivät ovat kuitenkin aivan tavallisia keväisiä päivä, joina käydään koiran kanssa lenkillä, haaveillaa leskenlehdistä Pasilan sillalla ja syödään jäätelöä ulkona auringon paisteessa.
Totta kai tähän kuului tänään myös postinarun suunnitelua: tarvitaan vaijeri, muoviputki, ruuveja, korkkeja, mittauslaitteita, kaksi väkipyörää tai jotain niiden tilalle...ja totta kai varasat ja ruuvimeisselit eikä koskaan pidä unohtaa myöskään yleisliimaa. Punainen pyörän viiri olisi myös kiva. Ja eikun rautakauppaan! Hauskinta tässä on se, että olemme ystävän kanssa jo melkein parikymppisiä ja viimeksi sama idea on ollut esillä varmasti viisi vuotta sitten. Mutta että parikymppisiä. Kamlaa, minä rypistyn, tulen vanhaksi ja alan olla kaavoihini kangistunut.

Ja silti odotan vielä 18-vuotiaan valaistusta. Huomenna on kulunut viikko siitä, kun minä virallisesti sain luvan rällätä ja rellestää, mutta siltikään ei tunnu erilaiselta. En tunne olevani viisastunut viimeisen viikon aikana sen enempää kuin ylensäkään yhdessä viikossa jeikä elämä ole yhtään sen hohdokkaampaakaan. Samainen postinaru-ystäväni sanoi ettei hän ole vielä edes vuoden kuluttua omista 18-vuotsi syntymäpäivistään ymmärtänyt elämästä mitään valaistukseksi kutsuttavaa. Toinen ystävä ehdotti sen tulevan, kun ensimmäistä kertaa astuu sisälle baariin näyttäen omat taysi-ikäisen henkkarinsa. Ken tietää, mutta minusta koko juttu alkaa vaikuttaa huijaukselta. Tai sitten olen vain huijannut itseäni asian suhteen eikä maailmassa oikeasti ole edes olemassa mokomaa valaistusta. Täysi-ikäisyys on yliarvostettua. Siis ihan millin verran ainakin...

keskiviikko, 2. tammikuu 2008

To the boy in a bus at 1.15 am

Anteeksi, kun tuota keskeytän. Minä tiedän, että me olemme toisillemme täysin tuntemattomia henkilöitä, mutta en voinut olla kiinnittämättä huomiota sinuun. Puhut niin avoimesti itsestäsi, ehkä pienen laskuhumalan vaikutuksen alaisena, mutta ei se mitään. Et tuntu häpeävän mitään itsessäsi; kerrot rehellisesti takanasi istuvalle samanikäiselle tytölle, kuinka isäsi on oikea pleijari, kuinka äitisi tulee työteliäästä suvusta ja on istuttanut sinuunkin saman arvostuksen työtä, sen tekemistä ja tekijöitä kohtaan. Tiedät, että olet jossain määrin etuoikeutettu, koska isän puolen sukusi on varakasta, suorastaan rikasta, mutta osaat kuitenkin elää normaalisti (tietysti joku hevari-angsti- ennakkoluuloinen idiootti voisi sanoa, että kaltaisesi fruittarit ovat kaikki täysi hinttejä ja sinä siinä mukana ja että takuulla kuljet nenä pystyssä, etkä pystyisi päivääkään tekemään ”oikeita” hommia). puolustat ystävääsi, saat ihmisestä esiin ne parhaat puolet. Olet selvästi oikeasti kiinnostunut ihmisistä, olet avoin ja sosiaalinen. Tietysti tässä tilanteessa ne ihmiset, jotka jo muuten valittavat ihmisistä puhumassa kännykkäänsä julkisissa, ärsyyntyvät oikein kunnolla; mitä sinä siinä nyt olet omaa elämäntarinaasi kertomaan, shut up! Toisaalta omapahan on vikansa ja hei, onhan nyt Uuden vuodan yö.

Luultavasti tässä vaiheessa olet jo väittämässä vastaan, kaikki se selittäminen johtui siitä humalasta, tosin enhän mä oon juonu ainakaan 15 minuuttiin. Mutta ei, kyllä sinä ainakin jollain tasolla olet tuollainen. Tuon seuraamani keskustelun jälkeen voin myöskin sanoa, että ainakin minulla pisti silmään se kuinka huolettomasti puhut raha-asioita. Ehkä se tulee sosiaalisen taustan mukana tai ehkä minä olen vain pihi. Näytät hyvältä enkä uskoisi tämän hetkisen vaatetuksesi mukaan sinun kärsivän farkkujen tai neuleiden puutteesta, mutta ehkä se kuuluu edustamaasi nuorisokulttuurin, johon itse en ole tarkemmin tutustunut. Vaikka aiemmin sanoin, että osaat elää tavallista elämää, et ehkä kuitenkaan osaa kuvitella eläväsi kovinkaan paljon kapeammin, vähemmän rajaa käytössä, ilman joka perjantaisia keittoreissuja. Mutta ei sillä minulle sillä tavalla ole merkitystä, kunhan vain mahdollisesti ehkä mietit seuraavalla kerralla tarvitsenko minä todella uudet farkut?

Sinun kaltaisia ihmisiä pitäisi olla enemmän maailmassa. Silloin me muutkin oppisimme ehkä avaamaan itseämme hieman enemmän unohtaen perisuomalaisen tuppisuisuuden. Rehellisesti minä ihan pikkuriikkisen ihailen sinua kyvyistäsi.

Hyvää Uutta Vuotta 2008!

Niin, ja hei, juottakaa tuolle blondille tytölle, joka tuli teidän kanssa, puolilitraa vettä. Kyllä se siitä sitten ainakin vähän tokenee.