Joskus tulee vastaan sellainen päivä, jolloin tuntuu kuin kaikki katsoisivat jotenkin pitkin nenänvartaan, epäilevästi tai arvioiden. Esimerkiksi tänään. En tiedä mistä se johtuu, mutta sellaisina hetkinä mieleni täyttyy epäilyksillä ja hankalilla mietteillä. Tietenkin tuosta seuraa useimmiten se, että minä haahuilen mieleni perällä enkä huomioi sitä mitä muut sanovat, joka taas johtaa siihen väärinymärrykseen ettei minua kiinnosta (joka tietysti saattaa olla joskus aivan tota). Joskus sitten havahdun siihen, että puhutaan jostain sellaisesta josta minulla ei ole harmainta aavistusta, vaikka perjaatteessa pitäisi olla, ja olen aivan ulkona koko asiasta. Se, että jos asiasta kysyy uudemman kerran, saa monet ihmiset muuttumaan kärsiättömiksi ja kertomaan mahdollisen vastauksensa nopeasti ja hyvin suppeasti.
Ja sitten kun ihmiset ovat käsittäneet tämän ominaisuuteni, he saattavat vedota siihen että minä en ole taaskaan kuunnellut ja jättävät asian sikseen, vaikka eivät oikeasti olekkaan minulle mitään kertoneet (huomaatteko! taas minä epäilen..). Perjaatteessa perimmäinen kysymys siis on kuka on ansainnut luottamuksesi ja kehen luotat niin paljon, että uskot kaiken (ei tietenkään nyt AIVAN kaikkea) mitä han suustaan päästää?

Minä saatan olla epäilevä ihminen (vainoharhaisesta en tiedä) ja useimmiten epäilykseni osoittautuvat vääriksi, kun kysyn niistä ihmisiltä, mutta kuka tietää valehtelevatko nämä ihmiset? Ei kukaan, paitsi he itse. Ja minulla kun on hyvin korkea luottamus taso ystäviini ja olen vielä aivan ministi hyväuskoinen ja optimistinen ihminen, nii mikäs siinä, huijatkaa, höpläyttäkää, kertokaa pieni valkoinen valhe, en minä sitä kuitenkaan koskaan selville saa.
Minä en haluaisi että asia olisi noin, mutta joskus vain epäilykseni saavat minut tunteaan itseni niin heikoksi ja puolustuskyvyttömäksi, että alan epäillä jopa parhaiden ystävieni puheita.

Monet varmasti toivoisivat, että elämä olisi ruusuilla tanssimista; ystävyys olisi ikuista, löytäisi sen unelmien prinssin ja rakkaus olisi ikuista, ei olisi huolia rahasta tai toimeentulosta, perheestä tai työpaikasta. Monet vannovatkin ikuista ystävyyttä ja rakkautta, mutta minä en vain jaksa uskoa niihin - en ainakaan juuri nyt. Kun ihmiset eivät puhu toisilleen tärkeistä asioista, jaa mielipiteitä ja jorise täysin turhanpäiväisiä, sitä saattaa vähitellen erkaantua toisesta ja lopulta ystävyys/rakkaus on pelkkä tyhjä kuori, jonka huomaan osapuolet käpertyvät piiloon todellista maailmaa, aivan kuin niinä aamuina jolloin ei haluaisi nousta lämpimän peiton alta ja kohdata sen ulkopuolista maailma. Esitämme, että kaikki on hyvin, että mitään ei olisi muuttunut vaikka voime tuntea sen jossain syvällä sisiässämme, me kätkee sen ja piilotamme niin syvälle, että mahdollisesti unohdamme koko asian olemassa olon kunnes taas joskus törmäämme siihen kun kaiveleme menneitä ja tutkimme ajatustemme hämäriä kiemuroita ja pimeitä, pölytyneitä kaappeja. Tietenkään sitä ei halua päästää irti vanhoista ystävistä, koska ne ovat itselle tärkeitä. En minäkään luopuisi parhaasta ystävästäni.
Niin kuin varmasti joku viisas ihmissuhdeterapeutti on tutkimuksessaan julkaissut, suhde toiseen ihmiseen kariintuu helposti puhumattomuuden kautta. Onneksi kuitenkin side joihinkin ihmisiin kestää ja pitkänkin ajan päästä sitä voi vapaasti olla aivan hiljaa toisen seurassa tuntematta itseään kiusaantuneeksi.
Sateen jälkeen paistaa aina aurinko, vai mitä? Toivotaan niin...

(huhhuh...tulipa pitkä...)