Jotkut päivät ovat tunnetusti hullumpia kuin toiset; sellaisia, joina nauretaan vaikka ei ole mitään syytä, leikitään lepakko-maniä asiaan kuuluvan paidan kanssa ja ollaan muutenkin vain pihalla. Niin kuin tänään. Kuitenkin koulun jälkeen käperrytään taas tuttuun sohvan nurkkaan verkkarit jalassa ja annetaan maailman mennä ohi, koska ollaan liian väsyneitä katsomaan. Eikä ajoittain edes haluta. Siellä on kuitenkn ongelmia ratkaistavana, aina matematiikasta ruoanlaittoon ja ihmissuhteisiin (miten ne tunkevatkin kaikkialle?). Ja sitten kuitenkin ihastutaan tarinoiden hamoihin, paetaan mailmaa ja herätään taas aamulla kohtaamaan se. Kierre on suhteellisen loppumaton.

Kaksi matematiikan kurssia tässä jaksossa meinaavat viedä järjen, kun läksyjä pitäisi pakertaa ja opetella samalla käyttämään jo vuoden käytössä ollutta laskinta. Mutta toisaalta, jos ei oteta huomioon kuumia luokkia iltpäivisin, löytyy niistäkin tunneista välillä jotain positiivista - ihmiset, joiden kanssa siellä on. En todellakaan tiedä, miten välitän niin paljon puoli tuntemattomistakin ihmisistä suhteutettuna siihen kuinka paljon heitä oikeasti tunnen. Joistakin. Toisista taas ei vain pidä.

Ja vaikka koulua on ollut vasta viralliseti kuusi päivää, sitä on uponnut jo niin syvälle oppimisen niin ihmeelliseen maailmaan, että viikko sitten loppunut kesäloma tuntuu olevan todella kaukana. Eilenkin sitä tajusi, että kesä ei ole vielä kadonnut minnekään. Sitä pitäisi vain osata elää muutenkin kuin koulussa.