Onko kymmenen päivää oikeasti nin plajon kuin miltä se tuntuu? Minä en ole saanut paperille juuri mitään aikaiseksi kymmemneen päivään ja se tuntuu ikuisuudelta. Runosuoni ei vain ole kukkinut. Vaiheessa on ollut monia asia kuten aloitettu tarina Englannin nummilta, keskeneräisiä luettavia siellä täällä ja niin, läksyt.
Kirjoittaa on pitänyt niin wanhoista kuin abeista, jotka käskivät meidän hajota aamuihimme, joita tässä edessä on noin suppeasti vielä 1200 ja vähän jotain suuntaan tai toiseen (ei olla niin tarkkoja xD), uusimmasta Artemis Fowlista ja tyhmistä paperi sydämmistä; ystävänpäivän ei mistään.

Jotenkin ystävänpäivä ei tänä vuonna ollut minua varten.

Mutta ei sillä todellisuudessa taida olla sen kummempaa merkitystä kirjoitanko minä vai en. Vapaaehtoistyötähän tämä on.


Tänään olin kolme tuntia uimassa ja viimeinen kilometri puristettiin tyylillä "Hyvä, hyvä. Jo lähti 800 metriä, enää seitsemän kertaa päästäpäähän. Eihän se nyt niin paljon ole...". Mutta hyvin meni. Huomenna uudestaan. Mutta kun kotiin pääsi käperryin sohvalle ja leikin nukkuvaa. Kulutin aikaa ja koitin levätä. Unihan on terveellistä.
Luultavasti kuitenkin makasin siinä enimmäkseen siitä syystä ettei ollut mitään tekemistä. Ei kerrassaan mitään. Tosin en mene varmuuteen siitä, olisinko mahdollisesti jaksanut tehdä jotain. Kuitenkin siitä asti kun kolmelta tulin kotiin olen vain kuluttanut aikaa. Ei minulle näin yleensä käy, että joudun vaivata itseäni täydellisellä tekemättömyydellä. Periaatteessa olen vain odottanut koko iltapäivän sitä, että pääsen nukkumaan.
Kerrassaaan kummastuttavan kutkuttava ajatus itsessään. Mieli tekee nauraa koko asialle, mutta en voi. Tottahan se kuitenkin on/oli.

Minä haluan laskettelemaan.