Minä en osaa, totesin tänään fyssan tunnila. Se oli kamalaa. Yhtäkkiä tajuntaan vain iski täydellinen epätoivo ja tietämättömyys. Oli kuin opettajan sanat olisivat olleet vai surinaa jossain edessä päin; minä en tajunnut pätkääkään. Jotenkin tuntuu, että muut osaavat ja tietävät kaiken paremin kuin minä. Kysyin koko ajan pääni sisällä, että mistä tuo nyt puhuu, miksi minä en tajua mitään ja ovatko kaikki yhtä ulkona jutusta? Vastausta ei vaan kuulunut.
Onko fysiikan opettajien yhteinen vika siinä, että he puhuvat aivan liian nopeasti? Tietoa tulee siitä aukosta koko ajan eikä tälläinen pieni epätoivoinen oppilas kuin minä pysty millään sisäistämään sitä kaikkea. Harkitsin jo vakavasti hankkivani jostain fysiikan apuopetusta tai visiteeraavani vanhan maikkani luona yläasteella (yhteiskoulussa nykyään), mutta olenko siltikään vielä niin syvällä suossa? Auttaako tähän vain ahkera parin tunnin fysiikan pänttäys. Jos auttaa niin minut on pelastettu. Mutta taas jos ei... I have no idea what I'm gonna do.
Toisaalta hämästyin itseäni. Minulla ei koskaan, k o s k a a n, ole tullut näin suurta tietämättömyyttä eteeni. Olenko minä tosiaan se, joka tietää kaiken ja jota saatetaan pitää jokseenkin hikipinkona ja outona (täydellisenä?)? Olenko minä koskaan epäonnistunut tällä tavion? Oliko Tuomas sittekin oikeassa?
Minä haluan olla varma; en epävarma. Varmuus tuntuu määrittävän minua suhteellisen paljon, jos kerran epävarmuus saa minut mietimään olenko minä sittenkään se, joksi itseäni luulen.