Perjantaina kengät saivat minut tuntemaan itseni epävarmaksi. Fyssan essee aiheutti harmaita hiuksia (ainahan ne voi värillä peittää), mutta jaksan silti olla ylpeä itsestäni, kun sain lähettyä sen opettajalle kymmeneen menessä. Ehkä tästä kerrasta opittiin jotai... Yöllä valvoin kahteen asti lukien kirjaa ja aamulla herätessä tuli epätodellinen olo ja pääni ilmoitti ettei vielä ole aika nousta; kello ei voinut olla vielä kymmentäkään, kun talossa oli vielä hiljaista. Takaisin unten maille.
Tänään kuitenkin rakastin eräitä toisia kenkiä. Ne saivat olon tuntumaan taas kesäiseltä napsuessaan kävellesä jalkapohjiin kiinnni. Jaksoin vielä aamiaisellakin huolehtia esseeni onnistumisesta, mutta sitruunamehu täytti taas tehtävänsä, sai minut unohtamaan.

Nyt kädessä on lämmin teemuki ja olen juuttunut päivittelemään unirytmiäni viikonloppuna. Tuntuu kuin viikonloput juoksisivat ohi vielä nopeammin kuin tavalliset päivät. Koskaan ei ehdi tehdä mitään suunniteltua, olla vaan. Sunnuntaikin on enää vain parin minuutin päässä. Surullista. En haluaisi yön loppuvan. Se on niin rauhoittavaa ja jos se ei loppuisi kerkeäisin vielä nukkua univelkanikin pois. Ihana ajatus. Toisaalta nytkin kaipaan ulos kävelemään viileään yöilmaan ja samalla omaan sänkyyn nukkumaan. Ristiriitaa rittää.

Tuli tänään taas kaivettua esille riparilta saatu palautetervehdystoivotus-paperi; vihreä, A3 kokoinen hieman paksumpi paperi, johon ihmiset kirjoittivat tervehdyksiä toisilleen ja ties mitä. Ja jos tuota paperia on uskominen, ihmiset saavat minusta aika yksipuolisen kuvan. Tai siis lähemmäs 20 kertaa paperissa luki jonkin sortin synonyymi 'fiksulle', pari kertaa mukava ja kiva, kerran ennakkoluuloton, mielipidevalmis ja kaunis. Näiden lisäksi vanhalta luokkaliaselta toisaalta niin kannustava, mutta silti niin latistava kommentti "Aina oma itsensä!". Monet kuvasivat minua myös paatuneeksi eränkäviäksi ja hulluksi uimariksi. Valaiseva hymykin minulla on (ja tämä kommentti saa minut aina hymyilemään lisää). Paljon asiaa ja paljon ihania asioita, mutta silti en pääse ajattelemasta, että ihmiset näkevät minut vain fiksuna tyyppinä, mielipidevalmiina ja tietäväisenä. Haluaisin olla muiden silmissä jotain muutakin. En kuitenkaan lähde muuttamaan itseäni ollakseni se super cool seurapiirineiti, johon minusta ei olisi. Ja onhan se tietysti imartelevaakin, jos ihmiset kerran ajattelevat minun olevan kovinkin älykäs, mutta kun omasta mielestäni käsite minä omalla kohdallani käsittää muutakin. Käsittäähän se? Pakko sen on...
Minä olen mitä olen, ottakaa tai jättäkää.