Eläminen on kumma juttu. Sitä rämmitään päivästä toiseen joskus tyylikkäämmin kuin toiste, joskus onnekkaampina, joskus surun murtamina, mutta mitä meillä oikeasti on saavutettavaa. Hyvä työpaikka ja palkka, mainetta ja kunniaa, ystäviä, rakkautta (ja poh! olen kyyninen), viisautta ja valtaa. Kuulostaa aika yksinkertaiselta, mutta oikeasti se on paljon vaikeampaa. Monesti joutuu oikeasti tekemään työtä saavuttaakseen jotain, maine ja kunnia on katovaista (ellet sitten tee jotain todella räväyttävä ja tapa läjäpäin ihmisiä), ystävät kuolevat, rakkaus haalistuu, viisaus muuttuu ja valta ei koskaan pysy paikallaan. Lohduttavaa. Vuosi vuodelta me vapaehtoisesti otamme harteillemme enemmän ja enemmän vastuuta ja päämäärätietoisina pyrimme eteenpäin tavoitellaksemme oman pienen tynnyrimme täydellisyyttä. Laidan yli on vain vaikea kurkottaa.

Vaikka henkilökohtaisesti en ole psykologiasta tai filosofiasta kovin kiinnostunut, niin siinä ne ovat oikeassa, että ihmisen tulisi säilyttää lapsenomainen elämänkatsomuksensa, olla avoin ja ennakkoluuloton. Lapsena ihminen tuntuu olevan luonnollisesti onnellisimmillaan ja minä ainakin soisin jokaiselle ihmiselle onnellisuuutta. Murehtiminen saa meidän vain masentumaan, harkitsemaan käyttökelvottomia ideoita ja valuttamaan meikimme naamalle. Toisaalta ehkä juuri huonot hetket kasvattavat meitä eniten, ja meidän kun on pakko kasvaa.

Äsken puhuin varmasti puoli tuntia 8-vuotiaiden naapureidemme kanssa, keinuin, he keiniuvat ja miekkailin. Ja nuo kaksi pikkupoikaa olivat riemuissaan saadessaan haastaa minut kaksintaisteluun. täynnä elämäniloa ilman rajoitteita. Nauroivat, kun 17-vuotias melkein aikuinen naapurin tyttö sanoi, ettei aseetonta ihmistä saa satuttaa. Ootsä jossai sodassa vai?

Kuka lähtee leikkimään lehtisotaa?