Qeen laulaa että Show must go on ja minusta tuntuu aika lailla samalta. Niinhän se kuitenkin tekee. Tavalla tai toisella me päädymme elämässä eteenpäin. Siitä ei ole epäilystäkään. Mutta se saako tarinamme onnellisen lopun, on täysin auki.

Kaikki päättyy hyvin. Niinhän meille on uskoteltu pienestä pitäen. Prinssi saa prinsessan ja puoli valtakuntaa, hyvikset eivät koskaan kuole ja paha saa ansionsa mukaan. Mutta ollaanko sitä sitten tuudittauduttu liiaksi tuohon tuttuun ja turvalliseen fraasiin?
Kun itse asiassa pitäisi elää kaikki itse ja selvitä hengissä, loppu hyvin, kaikki hyvin tuntuu kovin kaukaiselta. Kaikki ei järjestynytkään niin kuin piti, asiat eivät selvinneet itsestään, ne piti järjestää. Ja lopulta jäi käteen...niin mitä?
Kuitenkin onnelliset loput hallitsevat maailmaa. Ei Jack Bauerkaan koskaan kuole.

Mutta eihän pieniä lapsia sovi itkettää. Emme varmaankaan katsoisi lähes yhtään niin paljon elokuvia tai televisiosarjoja, jos emme teitäisi etteivät päähenkilöt kuole. Eivät ainakaan turhaan. He kuolevat pelastaakseen ystävänsä tai koko muun maailman. Kuka toope menisi tekemään lastenpiirroselokuvaan surullisen lopun? Niin perinpohjaisen surullisen, ettei siitä saisi mitään onnellista irti. Ei kukaan.
Sillä onnelliset loput tekevät meistä optimistisia. Ne saavat meidät hymyilemään, vaikka saattavat olla aivan ällöttävän siirappisia tai kliseisiä. Ja vaika tiedämme, että ei niin oikeasti käy, ne saavat meidät uskomaan ja toivomaan. Tavoittelemaan omaa onnellista loppua. Mitä siihen ikinä sitten kuuluukaan.