Lukiossa aikaa on alettu laskea jaksoissa. Viime jaksossa sitä, seuraavassa jotain muuta ja tässä jaksossa... Minun on enää hankalaa sijoittaa asioita kuukausiin ilman, että joudun miettimään mikä jakso oli meneillään. Ei pahalla mutta ei kyllä hyvälläkään. Vaikka pitkin hampain myönnän elämäni keskittyvän aivan liikaa koulun ympärille ja yhtälailla sen luoman todellisuuden unohtamiselle, minä itse asiassa inhoan sitä, kun huomaan ajan valuvan käsistä aivan kuin se olisi vettä. Asiat, jotka pitäisi tehdä - jotka HALUAISIN tehdä - hukkuvat siihen, että minä vain seilaan viikkojen läpi miettimättä sen kummemmin yhtään mitään.

Jaksottaisen ajantajun vierellä kulkee kuitenkin myös viime syksynä-, mennyt kevät- ja viime talvi- ilmaukset. Syksystä tuntuu olevan pitkä aika, mutta silti aika on kulunut nopeasti. Jonnekin ne seitsemän kuukautta ovat kadonneet enkä minä muista muuta kuin hermoilleeni ne lävitse. Ja nauraneeni - se on hyvä muistaa.
Menneestä keväästä ennen viime viikkoja ei voi puhua elämisenä. Minusta vain tuntuu, että kuljin sumussa ja elin vain hetkellisesti. Esimerkiksi muistan selvästi jokaisen TSOSin keikan, Wanhat ja ystävien synttärit. Muulla vain ei tainnut oikein olla merkitystä. En jaksanut välittää ja se on jo oman harkintanikin mukaan huolestuttavaa.

Nyt koeviikon jälkeen ja edessä odottavan uuden jakson alkaessa tuntuu, että kaikki on jotenkin paremmin. Uudet hiukset, monta hoidettua asiaa, vasemmalla läpäisty koeviikko...pohjalta noustessa tätyy todella vaan uskaltaa tehdä jotain mullistavaa, että oikeasti pääsee ylös. Sumu on poissa ja minä itse asiassa luulen tietäväni minne olen suunnistamassa. Enkä minä enää suostu menemään alas pohjalle, missä näkyvyys on erittäin heikko. Olen hyvällä tuulella ja haluan pitääkin asian näin.

Näkyvyyden parantuessa karikot kuitenkin huomaa helpommin. Mutta koska minä kieltäydyn menemästä takaisin pohjalle, minä en suostu näkemään niitä ja luotan siihen että niistä selvitään. Joko ne liukenevat pois tai joku muu ottaa asiakseen kertoa niistä, mutta tällä kertaa minä en aio olla se joka varoittaa vaarasta. Olen liian kiintynyt onnellisuuteen, etten aio päästää siitä irti. Turmiollista tai ei -  ehkä ne aiheuttavat myöhemmin ongelmia, ehkä eivät - saavat minun puolestani ainakin toistaiseksi jäädä huomaamatta.

(En minä tietenkään pidä siitä, että veneen runko vioittuu, mutta jos kukaan muu ei siitä halua kertoa niin en sitten minäkään.)