Välillä pitää vain vetää henkeä ja olla hetki yksin. Enkä minä pärjäisi ilman noita yksinäisiä hetkiä, jolloin voi laulaa leikkipuiston kiipeilytelineessä ja viis veisata kuuleeko joku vai ei. Itkeä kaikki paha pois tai siirtää ne jonnekkin muualle. Vältellä.
Ehkä tästä alkaa nousukausi. Eihän pohjalta voi tehdä muuta kuin nousta, mutta ainakin viikon mykkäkoulu tästä seuraa eräälle itsekkäälle muita-ajattelemattomalle henkilölle (jota myös veljeksi kutsutaan). Kyllä minä saan olla lapsellinen, ei siihen tarvitse kysyä lupaa, ja se on paras keino tässä tapauksessa. Oma elämäkin on helpompaa, jos vaan unohtaa. Vaikka silti tietääkin tekevänsä tymästi. Olkoon, too tired to think.

Toisaalta hymyilyttää tietää, että elämä on aina siellä missä pitääkin. Ei ollakkaan pysähdytty paikoilleen. Kaikki tapahtuu ajallaan ja omalla vuorollaa. Kaikelle on aikansa.

Vanhat suomalaiset elokuvat saavat ajattelemaan, miten onkaan onnellinen, kun on syntynyt tälle vuosisadalle. Nainen ei enää (ainakaan yleensä) ole asia, joka omistetaa, ansio. Naisilla itse asiassa on omat mielipteensäkkin. Miten sitä voikaan nauttia juuri tälläisistä pienistä asioista. Siitä, että saa olla pikkumainen, olla oikeutettu kaikkiin oikkuihin, joita naispuoliselta henkilöltä nyt voi odottaa, hyvänmaun rajoissa tietenkin. Tietenkin olisi ehkä ollut mielenkiintoista elää renesanssin Euroopassa ja pitää niitä röyhelöisiä pukua ja olla huolehtimatta kasvihuoneilmiöstä, tärkeimpänä tehtävänä päätyä hyviin naimisiin ja antaa puolison elättää, mutta kyllä minä silti arvostan ttä päivää.
Ehkä minä vain olen liian kapinallinen ollakseni pieni kiltti kotivaimo (jota en kyllä muutenkaan olisi vielä moneen vuoteen).

Perunakellari